olen alisuorittaja.
luuseri.

toimintatapani ja suhtautumiseni kaikkeen on valmiiksi hävinnyt, kunnianhimoton ja kehittämishaluton. en tee sitä mihin pystyn, hoidan sen vain alta pois - siis jos viitsin.
en pidä onnistumisen ja (uusien) asioiden tavoittamista niin merkitykesellisenä ja itsetuntoa kohottavina asioina, että se olisi tavoittelemisen arvoista.

tämä iski tajuntaani eilen kerjättyäni verta nenästä. perfektionisti äitini ja veljeni, sekä pedantti isäni olivat kokoontuneet pöydän ääreen syynäämään veljeni jaksotodistusta.
tämä näky sai minut raivostumaan, istuin pöydän ääreen ja keskityin saamaan aikaan keskustelua urallamenestymiskeskeisyydestä. -tuloksetta. harmistuin ja ärsyynnyin lisää siitä, ettei perheen kesken koskaan synny keskustelua mistään. tokaisin todistusta syynääville lasitimanteille, etten minä ainakaan tavoittele elämältä työuralla menestymistä, enkä ymmärrä miten sellainen edes voi olla päämäärä.
isä totesi: "olet pelkuri ja alisuorittaja, niinhän L****kin oli äidille sanonut."

Viimeinen lause oli liikaa. Pidin kulissin pystyssä = en näyttänyt tunteitani, vaan menin hoitamaan asioita.
Raivon, itseinhon, häpeän ja vihan kyyneleet sokaisivat näkökentän, kiristin jumppakuminaihan kaulaani, raavin ranteet kynällä (olen aina salaa nauranut ja hämmästellyt itsetuhoisia ihmisiä), suunnittelin joukkomurhaa tylsällä linkkuveitsellä, mutta harmillisesti päädyin lopulta tappamaan sillä vain itseni, heräsin aamulla herätyskelloon ja menin töihin.